On tiistai ilta. Kello lähenee jo puoli kuutta, ja melkein kaikki ovat jo paikalla. Lämpimästä kesäauringosta astuu sisään vielä muutama henkilö, jonka jälkeen rautaovi suljetaan. Kaikki ovat paikalla, meikattuina ja jännittyneinä. Osa vielä viimeistelee esiintymisasuaan, osa istuu lämpiössä. Maria-näyttämön läheisyydessä on paljon hyvää energiaa, eikä nuorten ja ohjaajien jännittyneisyyttä melkein huomaakkaan. Vielä lämmitellään yhdessä lavalla, ja sitten kiirehditään paikoilleen verhoihin.
On ensinmäinen läpimeno lavasteilla, meikeillä ja koko porukalla.
Vaikka paikalla ei olekkaan ohjaajien lisäksi kuin vain muutama henkilö, mukaanlukien valomiehet ja minut, kaikkia jännittää. Vielä ei ole aivan tosi kyseessä, mutta pian on. Seuraavana päivänä esitetäänkin jo kenraaliharjoitus koululaisille, ja torstaina ensi-ilta.
Näytelmää on työstetty kaikkien, niin näyttelijöiden, tanssijoiden, bändin sekä kuoron puolesta jo elokuusta lähtien. Pian melkein 10 kuukauden työstäminen saa huippunsa. Toukokuun loppuun asti esitetään, ja sitten esirippu suljetaan viimeisen kerran. Vaan ei ikuisesti monenkaan osalta.
Vaikka pitkä ja raskas projekti on vaatinut paljon, se on myös antanut kolminkertaisesti takaisin. Moni on löytänyt rakkauden teatteria kohtaan ja osa jopa mahdollisen tulevaisuuden ammattinsa.
Läpimeno loppuu, yleisö taputtaa villisti. Lava on täynnä iloisesti hymyileviä nuoria. Kaikki ovat helpottuneita hyvin menneestä läpimenosta. Energiaa riitti, ja se kulkeutui katsomoon asti. Kerttu pyytää kaikki vielä loppupalaveriin ja kehuu koko työporukkaa.
Itse poistun paikalta. Kello on vaille yhdeksän. Ilma on jo viilennyt, mutta salin energia pitää vielä pitkään lämpimänä. Harvoin teatterista lähtiessä lähtee näin hyvällä fiiliksellä. Nuorten panostaminen näkyy ja kaikki pitkät päivät ovat kyllä olleet hyödyksi. Moni ei olisi jaksanut tuollaista projektia, teatteri vaatii harrastajiltaan paljon, mutta miten se menikään, rakkaudesta lajiin.
